Toivottavasti ehdin ajoissa perille, Mari mietti katsellessaan torin kelloa, mikä näkyi bussin ikkunasta. Mari kädet hikosivat hänen hermoillessaan puolen tunnin päästä alkavaa pääsykoketta. Hän oli täysin ensimmäistä kertaa täysin vieraalla paikkakunnalla, minne hän halusi niin kovasti opiskelemaan. Hänen pahin pelkonsa oli, ettei löytäisi ajoissa perille tai muuten eksyisi, eikä sitten pääsisi tekemään koetta eikä näin ollen pääsisi opiskelemaan.
Yhtäkkiä Mari pelästyi. ”Hei! Sä et pysähtyny, vaikka painoin Stop-nappulaa!”, hän huusi kauhuissaan bussikuskille. Kuski hätkähti, ”Oho, sori. Olin ajatuksissani, pysähdyn seuraavalla sitten, se on tässä ihan lähellä, kai se sopii?”. ”Joo, ” Mari vastasi, ja nousi penkistään, jotta olisi valmiina hyppäämään saman tien ulos, kunhan tiellä kiitävä bussi ensin pysähtyisi seuraavalle pysäkille.
Mari tärisi hermostuksissaan, sillä hän pelkäsi, että hänen pahin pelkonsa oli juuri käymässä toteen. Hän ei tietenkään ollut muistanut ottaa karttaa mukaan. Bussi pysähtyi nytkähtäen ja Mari meinasi menettää tasapainonsa, mutta hän oli onneksi puristanut rystyset valkoisina tankoa. Ovet avautuivat hitaasti sihahtaen ja Mari hyppäsi ulos. Hänen jalkansa tuntuivat olevan hyytelöä.
Siinä tuntemattomalla pysäkillä Marin mieleen palasi edellinen ilta, jolloin hän oli käynyt kaupungin karttaa äitinsä kanssa läpi. He olivat vielä yhdessä katsoneet mitä reittiä bussi ajaisi koululle. Mari pinnisti muistiaan ja muisti, hänen äitinsä sanoneen, että jos hän ajaisi ensimmäisen pysäkin ohitse, toiselta pysäkiltä lähtisi pieni metsikkö tie, jota kautta pääsisi myös koulun alueelle. Kun hän muisti äitinsä lauseen, hän huomasi suoraan edessään hiekkatien, joka johti pienen metsikön keskelle
Mari vilkaisi kelloaan, ja huomasi, että hänellä oli enää kaksikymmentä minuuttia aikaa ehtiä kokeeseen. Hän lähti kohti metsää puoli juoksua, vaikka hänen hermostuksen taso oli äskeisen muiston myötä helpottunut, niin nyt se oli taas noussut.
Metsä oli vihreä ja ilmassa leijui sateen jälkeinen tuoksu. Vaikka metsä oli pieni, niin siellä kasvoi tiiviinä rivinä kuusia, joiden läpi valo siivilöityi ohuina juovina luoden utuisen tunnelman pieneen metsikköön. Päivä oli lämmin, ja linnut pitivät meteliä omissa pienissä kätköissään puiden lehtien takana piilossa. Marin kävellessä tietä eteenpäin hänen ajatukset eksyivät väkisinkin lapsuuden muistoihin mökiltä, missä tuli paljon leikittyä metsässä hyttysistä huolimatta. Mari oli usein pienenä ollut mummin ja ukin mukana metsässä, milloin ukki oli näytellyt hänelle erilaisia kasveja metsästä ja toisinaan hän oli ollut mummin mukana keräilemässä marjoja ja toisinaan sieniä. Ne ajat olivat kuitenkin kaukana menneisyydessä paljon ennen mummin sairastumista ja kuolemaa.
Mari oli näkevinään mummin kauempana tiellä. ”Kyllä se koe hyvin menee, älä ole yhtään huolissas”, hahmo sanoi. Mari hätkähti, räpytti muutaman kerran silmiään. Sen oli täytynyt olla jonkinlaista valve unta, sillä edessä oli kyllä naishenkilö, mutta se ei muistuttanut lainkaan mummia. Vaikka Mari olisi voinut vannoa, että hän oli hetkellisesti nähnyt ja kuullut mummin täysin selvästi, mutta mielen oli kuitenkin täytynyt tehdä Marille kepposen, sillä mummi oli ollut kuolleena jo viimeiset neljä vuotta. Mari vilkaisi kelloaan, ja pelästyi. Enää oli vain viisi minuuttia aikaa ehtiä kokeeseen. Hän sadatteli mielessään itseään ja vilkasta mielikuvitustaan, ei pitäisi ruveta haihattelemaan silloin kuin olisi kiire johonkin. Mari päätti juosta edellään kävelevän naishenkilön kiinni, ja kysyä tältä tietä.
”Hei, anteeksi! Tiedätkö missä sijaitsee KYAMK, siis Kymenlaakson ammattikorkea koulu. Luulen, että oon tainnut eksyä, ja mulla on ihan kauhea kiire pääsykokeisiin”, Mari selitti hengästyksissään saatuaan koiraa ulkoiluttavan naisen kiinni. ”Hei, ei mitään hätää. Tosta suoraan lähtee pienempi polku, josta pääset suoraan pääovien viereen. Vaikka tää on pieni metsä, ni täällä kasvaa vähän turhan tiheästi näitä, että sen takia sitä koulua ei näy. Ei sinne ole kuin kahden minuutin kävely matka. Mielestäni kaupunki voisi hieman harventaa tätä metsää, kun täällä on tapahtunut kaikenlaista ikävää. Viime kuussakin…”, naisen puheesta ei meinannut tulla loppua. ”Kiitos, ja anteeksi, mutta mulla on ihan kauhea kiire”, Mari keskeytti tuskastuneena naisen puheeseen ja pinkaisi taas juoksuun.
Juostessaan hän vilkaisi kelloa, se oli tasan kaksitoista. Hän ei millään ehtisi ajoissa kokeeseen, vaan myöhästyisi. Mitä jos häntä ei huolittaisi enää sisään, vaikka hän olisi myöhässä vain viisi minuuttia? Vaikka äiti olikin sanonut että sisään pääsee vielä vartti sen jälkeen, kun koe on virallisesti alkanut. Mutta jos hän kuitenkaan pääsisi sisään kokeeseen, hän ei pääsisi välttämättä opiskelemaan mihinkään. Vaikka tämä olikin vasta kesän ensimmäinen pääsykoe, ja Marilla oli vielä kolme muuta koetta edessä, hän ei silti mahtanut mitään pelon tunteelle, joka valtasi hänen mieltään sitä mukaa kun ajatuksen vyöryivät hänen mieleensä.
Mari sukelsi ulos metsästä ja polulta tupsahtaen kauniille aurinkoiselle nurmikentälle. Oikealla puolella näkyi rakennus, jonka edessä oli selkeästi pääovet. Hän juoksi oville ja ryntäsi niistä sisään.”Vainio Elina… Vehmas Elias”, luetteli opettaja ovien edessä lukien nimiä listasta, kun hiljaiset hakijat kävelivät opettajan ohitse suureen saliin nimensä kuultuaan. Mari oli ehtinyt kuitenkin ajoissa, eikä hänen nimeään oltu vielä edes mainittu. Mari yritti tasata hengitystään ja rauhoittua, kun sama hidas kuiva ääni jatkoi nimien luettelemista. '
”Yläkoski Mari”, lausui opettaja ilmeisen tyytyväisenä siitä, että oli päässyt listan loppuun. Mari käveli sisään ja istuutui viimeiselle paikalle, missä oli koepaperi nurinpäin aseteltuna. ”Kun annan luvan, niin saatte kääntää paperit”, sanoi sama nimiä luetellut opettaja ”Olkaa hyvät ja kääntäkää.” Kuului vain paperien kahinaa, kun Mari käänsi muiden kanssa yhtä aikaa paperinsa. Mari vilkaisi ympärilleen ja tunsi pistävän hien ja vanhan pölyn yhdistelmän nenässään. Mari laski katseensa takaisin paperiin, ja vilkuili kysymyksiä. Ehkä hänen pelkonsa oli ollut täysin turha, hän oli ehtinyt ajoissa kokeeseen ja kysymyksetkin näyttivät suhteellisen helpoilta. Se oli viimeinen ajatus, joka käväisi Marin mielessä ennen kuin hän täysin syventyi kokeeseen.
On torstai ja luokanvalvojan tunti. Sandra oli mennyt istumaan mahdollisimman perälle ja mahdollisimman kauas kaikista. "Tällä kertaa tämä info-tunti onkin hiukan erilaisempi, sillä lähdetään katsomaan uutta rakennusta, johon osa koulun toiminnasta siirtyy. Eli vetäkää kaikki nyt takit niskaan, niin mennään", opettaja ilmoittaa astuttuaan luokkaan. Lähdetään kävelemään joukolla, ja Sandra jättäytyy edelleen jonon perimmäiseksi, sillä ei halua vieläkään kohdata Anniinaa.
On sateen jälkeinen hetki, aurinko paistaa, mutta maa on yhä märkä ja ilma tuoksuu sateelle. Sandra pitää tästä tuoksusta, sillä se tuo mieleen kesän ja lämpöiset päivät. Hän väistelee märälle asfaltille kertyneitä lammikoita ja huomaa pian juttelevansa vilkkaasti kahdelle henkilölle, Siinalle ja Heidille. Normaalisti Sandra varjelee tiukasti omaa yksityistä elämäänsä, mutta jostain syystä Sandra päätyy kertomaan edellispäivän tapahtumista, ja huomaa olonsa keventyneen, kun pääsee purkamaan sisällä vellovaa pahaa oloaan. Raskas askel muuttui hetki hetkeltä kevyemmäksi. Tytöt ymmärtävät Sandran hämmennystä, ja molemmilta löytyy asiaan vahvoja mielipiteitä.
Viikon kuluttua Sandra pystyy lopettamaan Anniinan välttelemisen, sillä hän on saanut purkaa pahaa oloaan uusille ystävilleen niin paljon, ettei hän enää pelkää purskahtavansa kesken kaiken itkuun. Peloistaan huolimatta Sandra ei lopulta pudonnut tyhjän päälle ja jäänyt yksin ilman kavereita, vaan hän sai uuden turvaverkkonsa. Siihen verkkoon hän putosi entisen hajottua, mutta tällä kertaa turvaverkko oli vahvempi sillä yhden tärkeän ihmisen sijasta sitä oli kannattelemassa kaksi ihmistä.
Syksyn käydessä yhä myrskyisemmäksi ja meren näyttäessä joka syksyisen voimansa, kestää tyttöjen ehkä hieman erikoisesti alkanut ystävyys, eivätkä sitä rikkoisi talven tuomat kommellukset tai vaikeudet.
"Sandra hei, ei me voida olla kavereita, koska me ollaan liian erilaisia" "Aha, okei. No ei kai sit mitään", Sandra vastaa, vaikka oikeasti hänen aivoissaan jyskyttää ja päässä lyö tyhjää. Sandra jää katsomaan kun Anniina kävelee pois päin, eikä hän tiedä mitä ajattelisi, sillä Anniinan kommentti oli viimeisin asia mitä hän odotti.
Koulun kellot soivat, Sandra havahtuu, kerää tavaransa ja kävelee ulos ovesta. Hän jatkaa matkaansa koulun pihalla nököttävään vanhaan puurakennukseen, jossa joskus pidetään myös tunteja, ja siellä sijaitsee terveydenhoitajan vastaanotto, mutta Sandra tietää rakennuksen olevan enimmäkseen tyhjillään. Päästyään aulaan Sandra rojahtaa penkille ja purskahtaa itkuun. Maija tulee paikalle, ehkä terveydenhoitajan luota, Sandra ei ole aivan varma, ja löytää Sandran itkemästä. ”Mikä sulla on hätänä?”, Maija kysyy huolestuneena. ”Anniina ilmotti ettei se halua olla enää mun kaveri, koska ollaan kuulemma niin erilaisia”, Sandara sopertaa vastaukseksi. ”Siis täh?! Etteks te oo ollu kavereita vaikka kuinka kauan? Miä muistan Anniinan jo ala-asteelta kun se oli kaikilla sun synttäri juhlillakin”, Maija kysyy. ”No ollaan! Jos miä nyt oikein muistan, ni Anniina siirrettiin mun kanssa samaan tanssiryhmään, ku myö oltiin kolmannella luokalla ala-asteella. Sen jälkeen myö ollaan oltu hyviä kavereita ja nähty tuntien ulkopuolellakin ja kaikkea”. ”Ihan ihme juttu”, kummastelee Maija, ”Pystyt siä tulee tunnille, mennään vaik yhtä matkaa?” ”Jos ootat hetken, et miä kerään itteni kasaan”, Sandra vastaa.
Sandra tuntee selviytyneensä kunnialla koulupäivän loppuun asti, koska pystyi hallitsemaan tunteensa ja istumaan tunneilla. Vasta kotiin tullessa hän muistaa mikä päivä tänään on; keskiviikko. Sandra sadattelee mielessään, sillä tänään olisi tanssitunti. Sandra tietää, ettei pystyisi menemään sinne, jos Anniina on paikalla eikä hän halua kertoa äidillekään varsinaista syytä miksei halua tänään mennä. Sandra ottaa puhelimen käteensä ja harkitsee hetken aikaa. Lopulta hän kirjoittaa kaksi tekstiviestiä, toisen Anniinalle, jossa kysyy Anniinan osallistumista tunnille, ja toisen Siirille, jossa hän ilmoittaa mitä tänään on tapahtunut koulussa. Siiri on Sandran ja Anniinan yhteinen tanssikaveri, joka asuu eri paikkakunnalla ja käy eri koulua kuin Sandra ja Anniina. Siirin reaktio tietoon on yhtä yllättynyt kuin oli odotettavissa, mutta Anniinan vastaus on hieman yllättävämpi, sillä tämä ilmoittaa lopettaneensa tanssimisen kokonaan ja pyytää ilmoittamaan asiasta puolestaan opettajalle.
Tanssin opettaja ei huomaa tunnissa mitään muuta erikoista, kuin että yksi hänen parhaista oppilaistaan tuntuu olevan koko ajan nukuksissa ja jäljessä liikesarjoissa. Hän huomauttaakin siitä moneen otteeseen Sandralle, mutta ei huomaa, että oikeasti Sandra pidättelee kyyneliä. Tunnin lopulla Sandra kertoo uutisen Anniinan lopettamisesta opettajalle. Tieto tulee uutisena jopa Anniinan vuotta nuoremmalle siskolle, Annalle. Pukuhuoneessa Sandra kertoo Anniinan toisesta uutisesta sekä Siirille, että Annalle. Molemmat ovat tiedosta yllättyneitä.
Seuraava päivä koulussa oli hankala, koska Sandra yritti parhaansa mukaan vältellä Anniinaa, sillä hän tiesi, että ei pystyisi kohtaaman tätä purskahtamatta itkuun. Jostain syystä Sandra päätyi kertomaan tapahtuneesta kahdelle ihmiselle Siinalle ja myöhemmin Heidille, joista ajan kanssa Sandra sai kaksi parasta ystävää. Siitä huolimatta Sandra ei voi toisinaan olla pohtimatta syytä, miksi Anniinan mielestä kaksi erilaista ihmistä ei voisi olla kavereita? Missä on perimmäinen syy, miksei Anniina halua olla hänen kaverinsa? Oliko Anniina kateellinen siitä, että Sandra oli parempi tanssija, mutta toisaalta Anniina sai huippuarvosanoja koulussa, kun taas Sandra siellä oli keskitasoa.
Painoin oven takanani kiinni ja lähdin kävelemään kohti lähintä bussi pysäkkiä. Olin hieman myöhässä, joten päätin oikaista metsikön poikki, jotta pääsisin lähtemään aikomallani bussilla. Polkua pitkin käveli mies minua vastaan, se oli vetänyt hiuksensa päätä pitkin jollain rasvalla, sen tukka kiilsi niin pahasti. Miehellä oli päällään harmaa, nuhjuinen villapaita, jota hänen kaljamahansa kiristi äärimmilleen. Villapaidan päällä oli avonainen farkkutakki, jonka alta vilkkui miehen kävellessä lapinkulta henkselit. Henkselit pitivät ylhäällä miehen housuja, jotka olivat niin tiukat, että ylin nappi oli pitänyt jättää auki. Mies hymyili minulle keltaisilla hampaillaan niin limaisesti, että mieleeni nousi kuva keski-ikäisistä miehistä baarissa, jotka etsivät nuorista tytöistä yhden illan juttua. Minua puistatti.
Ohitin miehen, ja jatkoin matkaani yhä miettien, että mitä sanon Lauralle. Tunsin kuinka kättäni väännettiin taaksepäin. Älähdin. Käsi lävähti suulleni, ja tunsin viinan hajuisen hengityksen korvassani, kun ääni kuiskasi: "Nyt pidät tyttö turpas kii, jos haluat selvitä tästä helpolla." Minut talutettiin vastusteluista huolimatta pöheikköön, jossa minut tönäistiin maahan. Osuin kaatuessani johonkin kantoon tai juurakkoon, sillä tuntui, että kaikki ilmat lähtivät pihalle, olin kuitenkin päästäni pyörällä, kun yritin nousta takaisin seisomaan. "Onkos tyttö ennen kyrpää nähnyt?" kuului ääni takaani. Käänsin katseeni, ja näin sen miehen jonka hetki sitten olin ohittanut housut nilkoissa puoli kova kalu kourassaan. Ei, ei tätä. Ei näin, kerkesin ajatella ennen kuin mies otti hiuksistani kiinni ja veti päätäni taaksepäin. Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta mies veti kovempaa, kunnes kyyneleet tulvahtivat silmiini. Puristin silmäni kiinni, kun mies rupesi vääntämään toisella kädellä suutani auki. Ote oli kuin ruuvipuristimella, ja minun oli pakko avata suu, en tiedä miten hän onnistui tunkemaan kalunsa suuhuni, mutta päätin puraista tarpeeksi kovaa, jotta hän jättäisi minut rauhaan.
"Saatanan huora!" mies älähti, ja kaksin käsin väänsi suuni väkisin auki. Kun suuni oli taas tyhjä, tunsin avokämmenen lävähtävän poskelleni ja kaaduin taaksepäin. Törmätessäni maahan osuin johonkin kovaan ja silmissäni sumeni, ehdin kuitenkin nähdä miehen vihaisen ilmeen. Tiesin tehneeni virheen. Tullessani takaisin tajuihin asia, jonka ensiksi tajusin oli, että joku kiskoi housuja pois jaloistani. Yritin vaistomaisesti kiskoa niitä takaisin jalkaan, jolloin käsi lävähti uudelleen poskelleni. "Mun ei olis tarvinnu tehä tätä, jos olisit kiltisti ottanut suihin, mutta itse tätä kerjäsit, huora!". Tunsin kuinka likainen koura etsiytyi jalkoväliini, ja tunsin itseni äärettömän likaiseksi, kun käsi rupesi tekemään edestakaista liikettä. Olin kuitenkin vielä neitsyt, enkä todellakaan olisi asioiden halunnut tapahtuvan tällä tavalla. Päätin huutaa apua, jos joku vaikka kuulisi. Ehdin vasta vetää henkeä, kun käsi lävähti uudelleen poskelle, tällä kertaa kyyneleet tulvahtivat silmiin. "Jos haluat hengissä pysyä, niin pidät turpas kii", mies kähisi vääntäessä yhteen puristuneita jalkojani auki.
Hänen tunkeutuessa sisääni olisin halunnut vain huutaa, sillä minusta tuntui, että repeän kahtia. En kuitenkaan saanut ääntä aikaiseksi, koska mies puristi kurkkuani niin että pystyin vain vaivoin hengittämään. Olisin halunnut kuolla, sillä hetkellä se olisi ollut miellyttävämpi vaihtoehto, kuin kipu jota nyt tunsin. Lisäksi inhottava alkoholin haju naamallani sai minun oksentamisrefleksin heräämään ja minua alkoi yököttää. Kyynelten tulviessa kiinni puristuneista silmistäni toivoin että mies saisi nopeasti tarpeekseen minusta ja lähtisi pois. Hän ei kuitenkaan saanut, vapaalla olevalla kädellään hän päätti kouria tissejäni siinä ähistessään. Halusin pesulle päästäkseni eroon likaisuuden tunteesta, jonka tuo päälläni äheltävä mies aiheutti. Tunsin nöyryytystä ja kiitollisuutta kun hän vetäytyi pois sisältäni.
Tunsin kuitenkin kiitollisuutta liian aikaisin. Hän käänsi minut ympäri, pujotti henkselinsä kaulani ympärille ja jatkoi kuristamista. Toisella kädellä hän painoi minua maata vasten. Tunsin itseni niin avuttomaksi, koska en pystynyt nousemaan tai lähtemään pois hänen altaan, minulla ei vain yksinkertaisesti ollut tarpeeksi voimaa lihaksissani. Mies tunkeutui uudestaan sisääni, tällä kertaa takaapäin ja tunsin tällä kertaa pahemman repeämisen tunteen. Siinä missä olin luullut ensimmäisen kerran olevan tuskallinen, niin tämä kerta oli kyllä kaksin kerroin enemmän tuskaa. Yritin sulkea silmäni ja kuvitella olevani jossain muualla, mutta se oli vaikeaa tuntiessani toisen käden tukistavan hiuksistani. Olisin halunnut huutaa.
Lopulta mies siirtyi pois, käänsi minut taas ympäri ja suihkutti spermansa naamalleni yhä tukistaen hiuksistani. Kun hän lopulta päästi irti, käännyin ja oksensin viereeni pitkään ja hartaasti. Vapisten haroin vaatteita takasin päälleni ennen kuin sain puhelimen käteeni. Mies oli sillä välin kävellyt pois. Puhelimen toisessa päässä vastattiin "Helena, voitko sä tulla hakemaan mua..."
Ajatusten kiertäessä kehää ympärilläni
tasapainoillessani niiden välissä trapetsitaiteilijan tavoin.
Yksikin väärä liike, horjahdus…
p
u
t
o
a
n
Ajatusten loppumaton liike saa minut pysähtymään.
En saa pudota!
Hivuttaudun eteenpäin
askel
askeleelta.
Ajatusten tanssi saa riittää.
Tahdon laskeutua hillitysti
Kuka ottaisi minut kiinni?
En saa pudota,
en saa pudota.
Mulla tosiaan alkaa mennä hermot sen yhden kanssa. No okei, ollaanhan me oltu kavereita aina esikoulusta asti, mutta oikeesti, ei kai yhtä ihmistä ole koko loppu elämää pakko kuunnella? Mut miten mä sanon sen sille nätisti? Olihan meillä vielä yläasteella kivaa yhdessä, mutta se tais muuttua oikeestaan lukion ekalla, kun Helena tuli mukaan kuvioihin. Sehän muutti Heinolasta silloin tänne, ja se oli kyllä niin hukassa ekana päivänä, kun me yhdessä Lauran kanssa päätettiin mennä juttelemaan sille. Ja sit myöhemmin ne molemmat ihastu samaan jätkään. Ei se lähtenytkään siitä koulun alotus päivästä, vaan siitä kun ne ihastu samaan jätkään, sillä ennen sitä me oltiin aina kolmestaan. Hmm, missä mun pitkähihanen on? Pitäis vissiin joskus lajitella nääkin vaatteet eikä vaan jättää niitä lojumaan keskelle lattiaa.
Ja mä taas lupasin nähdä Lauraa, vaikka oon luvannu ittelleni, että en ota siitä mun taakkaa. Oli kyllä mielenkiintosta sillon tasapainotella niitten kahden välillä, kun ne onnistu kehittämään kauheen riidan siitä jätkästä. Mut toisaalta olisinko mä voinu muuta siinä kohtaa? En kai. Mut miks se yks ei vaan tajua? Äh. Miks tän pitää olla niin vaikeeta, mut toisaalta äitikin sanoo, että se hakee vaan huomiota. Ei mun pitäis pahottaa joka ikinen kerta siitä niin pahasti mieltäni. Hemmetti, kuka kertois saman mun tunteillekin, mikä on järjellä pääteltävissä. Minkäs mä sille voin, että tuun Helenan kanssa hyvin juttuun, koska meillä on paljon yhteistä. Mut sit Laura… Kello on jo noin paljon. Mun pitäis kohta lähteä, hemmetti.
Vaikka se Laura lopulta sai sit sen jätkän, niin se ei löydä enää muuta keskustelun aihetta mun kanssa ku että se valittaa kaikesta tai jos ittellään on joku asia huonosti niin se aina jotenkin onnistuu kääntämään sen itteensä. Eikö se tajuu, että sillä tavalla se vaan ajaa mut kauemmaks, kun se ajaa mut mun omille äärirajoilleni, varsinkin kun sille ei voi sanoa mitään suoraa, koska sitten se suuttuu mulle ja ite pahotan mieleni, kun otan sen itteeni vaikka ei pitäis. En vaan enää jaksa olla sen psykologi, koska se ei ole mun ammatti. Onks mul nyt kaikki mukana? Rahat, kännykkä, lompakko. Okei, mut miten mä sanon sille, että haluan olla sen ystävä, en sen psykologi? Voiko sitä ees sanoa nätisti? Ei kai. Sillä Laura on pohjimmiltaan tai ainakin oli mukava ja me viihdyttiin hyvin yhdessä, mut nykyään en vaan osaa puhua sille tai sitten meillä ei vaan ole mitään yhteistä. Sääli sinänsä, mutta mitä mä teen?
- Sä sitten oot aika kova tyttö tanssimaan. Sun pitäis tulla käymään kaupungissa talvella, kun siellä järjestetään vähän useemmin noita tansseja.
- Kiitos, mut kyl miulle taitaa ihan riittää nää juhannuksen aikaan järjestettävät tanssit. Enkä mie ees usko, et äiti minuu päästäiskään, ku kotona on muutenkin niin paljon tehtävää.
- Sääli, sillä kyllä mä sua niissä tanssittaisin, ihan varmasti. Tota, kuule... Mitä sä tykkäisit, jos mä... niin kun veisin sut kotia... tai siis ihan vaan saattaisin.
- Saat sie miuta vaikka vähän saattaakin, mut meijän pitää kyl lähtee nyt, koska miun pitää olla ajoissa kotona, sillä tilan työt ei oota yön kukkujia.
- Harmi, mutta jos sun on pakko, niin voidaan kyl lähtee nyt jo. Mutta hei, jos sä ikinä tuut kaupunkiin, niin sun täytyy vannoo, että ilmotat siitä mulle, ni voidaan vaikka yhdessä mennä tanssimaan...
Muut luovat kirjoittajat
